Huomasin, että emme ole tänne julkaisseet ollenkaan kuvia, joita meistä otettiin noin 1,5 kuukautta sitten. Kuvien aiheena oli meidän tatuoinnit.
Meillä oli jos jonkinlaista kameraa ja härpäkettä koko olohuone täynnä, kun tätä sessiota suoritimme.
Kuvat otti Teemu Leppänen. Aivan huikea lopputulos ja pestasimme hänet ottamaan meistä uudet kuvat sitten, kun vatsassani kasvaa uusi elämä.
- Katariina -
Helou!
Viimeisimmästä merkinnästä mun osalta rupeekin olemaan jo aikaa, joten päivitetään. Osasyynä tähän on ehkä se, että mietin tarkasti mitä haluan julkaista, kun osa tunnistaa meidät jo kaupan kassalla. "Hei kirjoitaks sitä blogia ". Kyllä se kieltämättä yllätti että näin moni näitä lukee, alkuun sitä mietti, että näitä lukisi vain muutamat omat kaverit.
Niinkun Koon viimeisestä päivityksestä selviää se, että oon jälleen saikulla. Töissä ehdin sen muutaman viikon oleen, kun oleminen rupes oleen liian tukala, en vaan vielä ollut valmis kohtaan asiakkaita, lähinnä niitä nuorempia, ei aikuisten tunneissa niinkään vikaa, paitsi tottakai keskittyminen ei varmastikaan ole ollut samalla tasolla, kun ennen Jooa kuolemaa.
Fiilikset laajasti kulkee hyvästä ihan taas sinne äärilaitaan, ei se vaadi kun sekunti, kun mennään taas pohjalla. Nyt viimeisten viikkojen aikana helpotusta on tuonut arkeen se, kun tämän blogin kautta taikka fb ryhmän muutamat saman kokeneet ovat ottaneet yhteyttä ja ollut tukena. vaikea tästä tapahtuneesta on löytää mitään positiivista, mutta oon saanu tutustua pariin huikeeseen ihmiseen, jotka on myös enkelilapsen faijoja. Yhdessä toisiaan tukien eteenpäin.
Nyt viimeisinä päivinä oman mausteen tuonut se, kun Henkan synttärit oli sunnuntaina 29.3. Kyseinen päivä jokaikinen vuosi tuo mieleen päivän kun 15.8.2011 sain puhelun missä kuulin mun parhaan ystävän ja lapsuuden kaverin lähteneen pois meidän luota, pysyvästi. Nytkin olisi paljon helpompi olla jos tässä olisi rinnalla henkka, ei auta, kun ei ole. Jooan toinen nimi Henrik menee siis täysin Henrin nimen pohjalta.
Helposti sitä ajattelee että oman puolison rooli on riittävä surussa, ei se niin mene. Vaikka onhan se ihan älytön tuki ja yhteinen suru, mutta ystävä on aina ystävä. On vieläkin muutamia sellaisia jäljellä. Kiitos Mikko ja Nella! ♡
Jokunen aika sit tuntu siltä, että elämä rupee pikkuhiljaa voittaa, mutta nyt taas ollaan aikalailla lähtöpisteesä, syytä tähän en osaa sanoa, mutta ei se kai ihme ole, kun vielä tuore juttu kyseessä.
-Faija
Instagram @faijannurkka
Fb Perheeseen syntyi enkelipoika
Ulkona sataa vettä ja ajatukset pyörivät Jooassa. Tänään on kulunut 3 kuukautta Jooan kuolemasta, mihin se aika on oikein mennyt? Olenko elänyt pimeässä luolassa tämän ajan vai miksi en muista siitä mitään? Välillä tuntuu, että aikaa on kulunut paljon enemmän, mutta tapahtumat muistaa kuitenkin kuin eilisen. Sylissäni pitäisi nyt olla pieni tuhisija, muutaman kuukauden ikäinen rakkauspakkaus. Löydän sylistäni kuitenkin vain kyyneliä ja kaipuuta.
Näiden viikkojen aikana olemme tehneet oikeastaan kaikenlaista. Kävimme esimerkiksi risteilyllä, jotta ajatukset saisi hetkeksi pois. En kadu kyseistä reissua, mutta ei siitä niin paljoa apuakaan ollut. Ei mistään tunnu olevan apua.
Minä olen ollut nämä viimeiset 5 viikkoa töissä, mutta Ile on jäänyt sairaslomalle. En voisi edes kuvitella jääväni kotiin katselemaan valkoisia seiniä, mutta jokainen tyylillään. Mekin kaksi suremme asiaa niin eritavalla, että surulliseksi tekee jo se, etten osaa lukea toisen ajatuksia ja lohduttaa parhaalla mahdollisella tavalla.
Ystäviä joita olen alkanut nyt hieman näkemään, ehkä jopa arastelevat minua. Kuulen sanottavan lauseita " Mua vähän jännitti nähdä sua, kun aattelin että sä vaan itket ja itket. Mutta ethän sä edes itke." - Jep, olen huomannut, että itse Jooan kuolema ei minua itketä. Pystyn kohtaamaan uusia ihmisiä ja kertomaan heille tarinamme. Minua itkettää se, etten näe Jooan kasvavan ja oppivan uutta. En pääse työntelemään häntä vaunuissa, enkä ottamaan hänestä kuvia. Surenko oikeasti vain itseäni? Sitä kaikkea, mistä jäin paitsi? Enkö osaakaan ajatella, että Jooalla on kaikki hyvin?
Ajatukset pyörivät uudessa vauvassa..ai missä uudessa vauvassa? Olen tehnyt itselleni jo diagnoosin lapsettomuudesta. Takana kun on yksi keskenmeno ja kohtukuolema, miten voin muka edes haaveilla elävästä lapsesta? Tiedän, että ihmeitä tapahtuu, mutta ei meille. Meillä on vain huono arpaonni. Kuulen myös paljon sanottavan; " Te olette vielä niin nuoria, että ehditte kyllä saamaan vauvan". - No mutta, mitä jos ei? Jos me jäämmekin lapsettomiksi? En väitä, ettenkö ajattelisi myös positiivisesti ja luottavaisin mielin asiaa. Mutta myös pelkään sitä lapsettomuutta, pelkään sitä todella paljon. Pidän yllä itse diagnosoitua lapsettomuutta siihen asti, kunnes saan oman tuhisijan syliini. Ja sitä ei muuta mikään.
- Katariina -
Nyt kun töissä on kulunut viimeiset kaksi viikkoa, voi hyvin sanoa että töihin paluu on parasta mitä minulle on nyt tapahtunut.
Uusi työpaikka, uusi työyhteisö ja uudet työkaverit.
Töiden piti olla aluksi palkatonta harjoittelua, mutta muuttuikin parin päivän jälkeen oikeiksi palkkatöiksi.
Kukaan ei kysy, miten vauva voi. Kukaan ei ihmettele miksi olen jo töissä, kun on niin pieni lapsikin. Kukaan ei tiedä mitä olen joutunut kokemaan.
"Mulla on ollut nyt vähän vaikeeta" - vastaan, kun minulta kysytään kuulumisia. Asiaa ei tarvitse kommentoida enempää, koska mitään ei kysytä. Kerron myös "lomailleeni" muutaman kuukauden, mutta kyllä se oli kaukana lomasta.
Töissä saan muuta ajateltavaa ja viihdyn kyseisessä paikassa todella hyvin!
Uskon kyllä, että nyt osa työkavereistani jo asiasta tietää, sillä muutamien kanssa olemme facebook-kavereita. Mutta silti minun ei tarvitse pelätä aamulla, että mitä jos joku kysyykin jotain tai muuten keskustelee asiasta. Koska kukaan ei kysy. Asiasta ei puhuta.
Töihin palaaminen on ollut todella terapeuttista! Tästä on siis hyvä jatkaa eteenpäin!
- Katariina -
